Blues News 5/2017 (#287)

Lehden pääkirjoitus

Lokakuussa 2017

“Enemmän tähtiä kuin koskaan“, hekumoi taannoin maamme tiettävästi katsotuin ja pitkäikäisin kaupallinen televisiokanava julkistaessaan tämänvuotista syysohjelmistoaan. Viihdemaailman staroja MTV3:lla epäilemättä piisaa jatkossakin, mutta entäpä kotimaisen musiikki- ja ennen kaikkea juurimusiikkielämän kirkkaimmat taivaankappaleet?

Se nyt sitten uutisoinnin perusteella tiedetään, että kansan keskuudessa suosittu musiikkishow ja kilpailuformaatti Tähdet, tähdet jatkaa yhä Maikkarin ruututarjonnassa, eräinä vakiokasvoinaan Erja Lyytinen sekä maineikkaan Tavastia-klubin isähahmo Juhani Merimaa – iso kysymys sen sijaan kuuluu, olisiko meikäläisellä TV-teollisuudella vielä jotakin konkreettista annettavaa myös klubeilta elantonsa ja elinvoimansa ammentavalle bändi- ja artistikentälle?

Jo miltei vakiintuneena (joskin useimmiten tietämättään) pääkirjoitusteni “ajatushautomona“ toimiva Jo’ Buddy alias Jussi Raulamo herätteli hiljattain sosiaalista mediaa keskustelemaan vallitsevasta suomalaisen TV- ja livemusiikkikulttuurin välisestä suhteesta – viitaten pelinavauksessaan siihen, että kotimaan vastaanottimissa esitettävien konserttitaltiointien määrä (tässä tapauksessa siis niiden vähäisyys) korreloi kokolailla suoraan siihen, miten keikkailevilla bändeillä ylipäätään tänä päivänä hurisee: valtakunnallisten kanavien siivotessa listoiltaan viimeisetkin elävää musiikkia sisältävät tuotantonsa ovat myös kohtuuttoman monet perinteiset keikkapaikat, ellei jopa kokonaiset paikkakunnat tehneet omalle livetarjonnalleen saman katalan tempun. Tämän kaiken voi Raulamon mukaan tavallaan rinnastaa laajemminkin suomalaista yhteiskuntaa tällä hetkellä hiertäviin haasteisiin – yhteisöllisyyden vähenemisestä aina mentaalisten ongelmien kasvuun, Jussia vapaasti siteeraten: Vaikka kuinka huonosti menisi, niin tuleeko sitä pahaa oloa vielä vähän huonontaa ilman hyvää livemusiikkia? Aiheellinen kannanotto – ja vaikkei Facebook-päivitys sinänsä valtaisaa dialoginvaihtoa nyt nostattanutkaan, saivat Raulamon mietteet silti osakseen hyväksyvää päiden nyökkäilyä.

Ryöpytystä on kohdannut nykypolitiikastaan myös Yleisradio, jonka yhtiöjärjestyksen luvussa 3 on kuitenkin kirjattuna omat eksaktit pykälänsä “kotimaisen kulttuurin, taiteen ja virikkeellisen viihteen tuottamiseksi, luomiseksi, kehittämiseksi ja säilyttämiseksi“. Samassa “kulttuurin näivettämisen“ sopassa vaikuttaisi yleistä keskustelua tulkitsemalla lilluvan myös valtaosa maan muista yhä enemmän pitkäjänteisestä toimitustyöstä erkaantuvista ja likimain pelkkien nettiklikkiotsikoiden perässä säntäilevistä päämedioista, jotka entisestään luovat muureja traditionaalisen populaarimusiikin mahdollisuuksille “syntyä uudelleen“ – toisin sanoen kehittyä ja luoda omalla painollaan sellaisia sopivan raikkaita ilmiöitä, joilla olisi edelleen aineksia innostaa pariinsa myös sitä kaivattua nuorempaa harrastajapolvea. Ja mistä oikein löytyisi se uusi “kaupungin syke“, joka ei vain tyytyisi kiertämään reliikkinä tuttua vanhaa kehäänsä vaan joka pystyisi aidosti korjaamaan 2010-luvun musiikkiteollisuuden painopisteitä ja valaisi tällä tavoin saamansa nosteen myötä jälleen aitoa luottoa myös alan keskeisiin taustakoneistoihin tiedotusvälineistä rahoittajiin?

Mutta onko TV:n tilanne sitten niin vakava vai onko aika vain päässyt kultaamaan muistomme? Olivathan YLE:n taannoiset Kosketuksessa- ja M1-studiolivet kieltämättä hienosti toteutettuja kokonaisuuksia, mutta esim. Hittimittaria (TV2 1984–88) tai Jyrkiä (MTV3 1995–01) emme taida enää eetteriin takaisin saada, Q.Stone-yhtyeen luotsaamasta Q-klubista (TV2 1991) puhumattakaan. Mitkä sitten ovat seuraavat vaihtoehdot? Numeroyhdistelmiähän nykykuluttajan kaukosäätimessä toden totta piisaa ja nettikin on tuonut mukanaan ties mitä lisämahdollisuuksia. Katsaus syyskuun viimeisen viikon kuudentoista ns. peruskanavan antiin kertoo silti omaa korutonta kieltään: kotimaista livemusiikkia on tälle ajanjaksolle varattuna ainoastaan kahden vaivaisen parikymmenminuuttisen verran, nekin tallenteita Radio Suomipopin Helsinki-päivän Rasmus- ja Antti Tuisku -konserteista, ja kaiken kaikkiaan pop-musiikkipitoinen ruututarjonta näyttäisi lepäävän parin jenkkidokumentin (kiitos YLE Teema vaikuttavan Glen Campbell – It’ll Be Me’n uusinnasta 30.9.!), yhden kappaleen mittaisen Iiron Musiikkiluokan (Teema), X Factor UK:n (Sub), tuoreen Elastinen feat. -sarjan (AVA) sekä muutaman talkshow’n varassa. Sillä ei satavuotiaan valtiomme musiikillista pulssia taida saada vielä sykkimään, ei edes sen asukkeja kuvaputkien äärelle. Konkreettinen esimerkki löytyy läheltä, omasta taloudestani: ei meillä juuri viikon aikana töllöä vaivauduta päälle napsauttamaan kuin korkeintaan satunnaisen dvd-leffan merkeissä. Myös teleoperaattori-helppoheikin hiljattain viekkaasti kauppaama viihdepaketti on toistaiseksi saanut viettää etupäässä siestapäiviä, paitsi että: kuinka ollakaan, se tähän mennessä ainoa ei-normi-kanavilta toljottamani ohjelma sattui käsittelemään… mitäpä muutakaan kuin nykypäivän kotimaista juurimusiikkielämää!

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 5/2017)